Nyt se sitten alkaa. Ehti tätä jo melkein kolme viikkoa kestääkin. Löydän itseni päivittäin painimasta syömiseni kanssa. Pitäisi olla simppeliä: kolme pussia. Tai vaihtoehtoisesti kaksi pussia ja patukka. Nykyisellään vedenjuonti meinaa jäädä aivan täysin ja nytkin pitää miettiä miljoonaan kertaan, että söisinkö jäätelöä. Ja kun kiellän itseltäni jäätelön, tulen ajatelleeksi seuraavaa pirtelöäni ja ajatus alkaa puistattaa. Seuraava ajatukseni onkin se sama vanha: "Paskat, en tarvitse enää dieettiä."
Joka kerta, kun yritän laihduttaa, se loppuu aina näihin ajatuksiin. On vain liian helppoa olla paimentamatta itseään ja upottautua hyvän ruuan maailmaan. Miksi pitäisi kärsiä?
Se alkaa aina juurikin näin. Eikai yksi sipsi haittaa. No okei kourallinen. Mutta huomenna en syö mitään. Seuraavana päivänä löydän itseni keksimästä lisää värikkäitä tekosyitä, kunnes lopulta lyhyen ajan päästä ymmärrän etsiväni vain tekosyitä ja päätän luovuttaa koko homman: "Onhan tässä jo huijattu näinkin pitkään, ei tästä tule mitään."
Kuitenkin minulla on vielä pieni rahtunen toivoa. Normaalisti luovutan lopullisesti siinä vaiheessa, koska painoni on lakannut laskemasta huijaamiseni takia. Tai muuten vain lakannut laskemasta. Nyt vielä ainakin toistaiseksi paino laskee, vaikka pari päivää on pysynyt aika lailla samassa. Eipähän ole ainakaan noussut (ja jos on noussut, olen kiemurrellut puntarilla siihen asentoon, jossa se näyttää pysyneen samassa :D)