Sujuu sujuu siinä mielessä, että paino putoaa, vaikka pirtelöitä en enää syökään kuin 1-2 päivässä. Onneksi tulee vettä juotua. Ainut kysymys, joka tulee mieleeni on: "Kauanko tätä sujuvuutta kestää?"
Rehellisesti muutama päivä sitten halusin jäädä pois koulusta ihan vain sen takia, että edellisenä iltana oli tullut syötyä paljon ruokavalioon kuulumatonta ja olo tuntui todella lihavalta. Toivottavasti tästä blogista ei ole tulossa mikään elävä anoreksiablogi, jota iltalehdet saa sitten mainostaa:

"Lue karmaiseva tosielämän tarina anoreksiasta!"
"Nuoren tytön elämä muuttuu traagisesti laihdutuksen myötä!"
"Se alkoi laihdutuksena, vai alkoiko sittenkään?"
"Siinä karisi sekä kilot, että mielenterveys!!"

Toivottavasti ei siis ainakaan näin. :) Periaatteessa minua pelottaa ajatukset, joita on tullut laihduttamisen myötä. Se, että on mielummin syömättä, kuin syö noita kamalia ruokia ja se, että kokee enemmän onnistuneensa nälkäisenä, kuin täydellä vatsalla. Se, että jos ja kun lipsuu, niin alitajunnassa käy pieni nanosekunnin pituinen ajatus: "Jos kävisi oksentamassa pois...?"
Toisaalta en ole ikinä laihduttanut näin kauaa (ja näin tuloksellisesti), niin en ole varma, onko tämä vain normaalia. Varsinkin oman joko-tai -luonteeni tietäen, uskon tämän olevan itselleni täysin normaalia. Luotan myös itseeni sen verran, että tiedän omat rajani. Olen myös aivan varma siitä, että minä tahansa hetkenä vain olisin valmis vaihtamaan takaisin ultraläskeily-ruokavaliooni, jos haluaisin. Ruoka sinänsä ei kuvota minua ja olenhan minä jo koko elämäni ollut lihava, joten sosiaalisten paineiden takia minulla ei ole mitään syytä laihduttaa, jos minusta siltä ei tunnu. :)